RUNO ELÄÄ KIRJASTOSSA

Pelkosenniemen kirjaston Runoillassa keskiviikkona 24.4.13 kirjoittivat 24 paikallista runoilijaa - runojen lukemisen ja kuuntelun lomassa - jatkorunon, josta kullakin kirjoittajalla oli näkyvillä vain edellisen kirjoittajan viimeinen rivi. Syntyi kevätruno:

”Kevään korvilla, herkillä
kirjaston lämpimässä syleilyssä
runo kuiskii
kujertaa, tirskuu, ujeltaa
keväinen sade
tulviva joki
Pajun ummut nukkuu
kohta käki kukkuu
pihalla rapakot
kasvavat yhä suuremmiksi,
hyvä kevään merkki.

On runoilta, melkein
tuntuu kuin äsken
laulanut kuoro olisi
poistanut talven
hyhmät mielestäni.
Kyllä se on nyt kevät,
jäät huilaavat, joutseniakin
on jo nähty.

Hurraa, kyllä se tästä!
Loska heittää lentämästä,
ruoho nostaa ojassa päätään,
TV:ssä ennustaja muuttaa säätään.
Pihapuussa linnut laulaa
se tuopi mieleen rauhaa.
Turistit autolla etelään
kaahaa

Harmaalokki kaartelee
ja kaartelee
ja katselee
katselee
turistinkin havaitsee
joka hiki päässä askeltaa
ja tähyää tunturien taa
rinkka painaa vaeltajaa
matkan pää jo häämöttää

Mitä lienen nähnyt on
siitä kerron sulle vaan
matka jatkuu, aina vaan
reppu selkään nostetaan
ja sitten lähdetään,
en tiedä edes minne
matkan vaan on tarkoitus jatkua

jatkua aina taivaaseen
saakka
sanoi naakka
nokkani nostan
aurinkoa kohti
ja siipeni nauraa
sekä runoa kirjoittaa
Ah, ah, ahven on kala
autio maailma, synkkä kuin kaivo
sisälläni kiehuu kuin meren raivo
Onko totta toivo, onko rakkaus
aito
Totta on tämä hetki. Totta
on taivas, tämä maa,
nämä puut, tuo suo.
Totta on se, että hengitän.
Hengitän ja elän.”

Runoiltaan osallistuneiden puolesta runon kirjasi blogiin Kaisu