KIRJAILIJAN KANSSA METSÄÄN!

Metsän voima
Haluatko rauhoittua? Rentoutua? Hiljentää vauhtia? Haluan, sanot. Mutta se on aivan mahdotonta juuri nyt! Niinpä tietenkin, myöntelen. Työkiireet, kotikiireet, harrastuskiireet! Aivan, ymmärrän. Mutta ehdotan sinulle luettavaksi kirjaa, joka rauhoittaa, rentouttaa ja hiljentää, jos annat sille mahdollisuuden. Nyt jo lukuisat tutkimukset todistavat kuinka parantava vaikutus metsällä on ihmiseen. Jos et ehdi metsään, voit lukea kirjaa, joka vie sinut metsään. Vaikutukset ovat taatusti lähes yhtä hyvät ja sitä paitsi kirja voikin avata silmäsi näkemään mahdollisuutesi lähteä itse kokemaan metsän rauha!

Puut ja metsä
Sodankyläläinen kirjailija, Veikko Haakana, tuo metsän aivan liki lukijaa vuoden 2012 runokokoelmassaan Puut –niiden humina. Tänä vuonna muutama päivä sitten (21.8.) 90 vuotta täyttänyt kirjailija kirjoittaa myös kauniisti luopumisen teemasta runoissaan. Mieli vetää vielä metsään, tulille, tunturiin, jängälle, mutta hän joutuu kuitenkin vastaamaan vanhan reppunsa valituksiin: ”Ei ole minusta miestä enää metsään mennäkseni, vaaran laitaa vaeltamaan. Kantaja on kontistunut, vaeltaja vanhentunut.” Hengen lento, sanan mahti ja kirjoittamisen ilo ovat kuitenkin edelleen vahvoja. Kirjailijan työkalu: mielikuvitus ei tunne rajoituksia.

Yhteys luontoon
Veikko Haakana on eränkävijä, joka on kirjoissaan kuvannut luontoa, kokemusta luonnosta ja yhteyttä luontoon. Aikanaan tämä Parikkalan poika kulki erämaita A. E. Järvisen kanssa, oppi Lapin poromiehiltä miten metsissä selvitään hengissä ja kulki paljon yksin tai koiran kanssa. Ase ja metsästys olivat välillä tärkeitä välillä toisarvoisia seikkoja, ikään kuin tekosyy. Tärkeintä oli kulkea, havainnoida, olla yhtä luonnon kanssa. Vieläkin tässä kunnioitettavassa iässä hän sanoo selviävänsä jopa kolmenkymmenen asteen pakkasessa erämaassa, koska hän tietää mitä pitää tehdä.

Erämies, kirjailija kirjoittaa mieleenpainuvasti:

Männyn karkealla kaarnalla,
koivun hienolla helpeellä,
kelorungon harmaalla silkillä
hyväilymatkaa
osaa myös kyhmyinen käsi
viipyillen kulkea.

Tervehtii.
Heittää hyvästi.


Kirjoitti Tiina
Maalaukset Pertti Kaasinen (kuvat näyttelystä Sodankylän kirjastossa heinäkuussa 2009)

RUNOKIERTUE KIRJASTOAUTOSSA

Vanha nainen katsoo kyynelsilmin ulos ikkunasta. Aurinko kimaltelee joenpinnasta. Koivut ovat vihreimmillään, ojanpenkka täynnä kesäkukkia. ”Voiko tämä olla tosi? Että meillä on tässä tällainen maisema, ja sie tulet ja lausut mulle kalevalaisen runon?”

On se tosi. Olemme kirjastoautossa yli 40 kilometrin päässä Sodankylän keskustasta. Olen kulkenut kirjastoauton matkassa ympäri kuntaa tarjoamassa runoelämyksiä, esittelemässä runoilijoiden tuotantoa ja kertomassa mitä kaikkea toimintaa syksyllä käynnistyy Jutarinki ry:n hallinnoimassa Taidekehrä -projektissa. Projektin tarkoituksena on edesauttaa ikäihmisten hyvinvointia kulttuurin avulla, ja toimin projektissa ilmaisutaidon ohjaajana.

Autoon astuu mies metsäkamppeissa, puukko vyöllä. Annan projektin esitteen ja tiedustelen varovasti runotoivetta. ”No, josko Tabermannia lausuisit...”, hän pyytää ja jatkaa eräkirjojen katselua. Seitsemän päivän 'kiertueen' aikana miehet yllättävät vielä monta kertaa: monet runoilijat ovat tuttuja, tuotanto on luettu moneen kertaan, joku kertoo kirjoittavansa itse. Noin puolet kirjastoautossa käyvistä ikäihmisistä on miehiä.

Kirjastoauto jatkaa matkaa. Ajettavaa kertyy pitkälti toistasataa kilometriä jokaisena ajopäivänä. Tiet ovat kapeita, paikoin huonokuntoisia. Kirjastoauto vie palveluita sinne, mistä kaikki muu on jo lopetettu: posti, kaupat, koulut. Nykyään auton mukana kulkee myös apteekki. Se on ollut tervetullut lisä. Yhtäkkiä kuski jarruttaa. Hellaakosken 'Kootut' lentää lattialle tietokoneen hiiren kanssa. Poro seisoo keskellä tietä ja tuijottaa: ”Ai minunko pitäs siirtyä?” Kuski tuuttaa auton alppitorvia, ja meteli saa kisuraan liikettä. Matka jatkuu.

Kurvaamme taas yhden hirsitalon pihaan. Tänne on toivottu P. Mustapään runo. Tuvassa on valot, parvekkeen ovi auki, mutta ketään ei näy. Tovin odoteltuamme annamme alppitorvilla äänimerkin. Sitten alkaa liikettä näkyä: jokirannassa! Emäntä on uimassa. Pian autossa istuu talon emäntä tyttärensä kanssa, saunanraikkaina toiverunoa kuuntelemassa. Lomalukemiset lähtevät lainaan. Taas on koettu yksi ikimuistoinen kirjastoautokäynti.

Parissa paikassa saamme kahvia. Vaikka näkö ei riitä enää lukemiseen, keittää isäntä kahden viikon välein, siihen tiettyyn kellonaikaan, kirjastoautokuskille kahvit. Nyt tuli vielä runonlausuja mukana. Oiva Arvolan Saagat herättävät metsästysmuistot, murreruno hymyilyttää. Moni ei enää mökistään kauas kulje, mutta kirjojen mukana muu maailma tulee heille. ”Kovin ovat ohkasia”, arvostelee asiakas suositeltuja teoksia, ”Eikö ole paksumpia? Pitäisi kestää kaheksi viikoksi.” Kirjoja lähtee mukaan kassillinen.

Muutamilla pysäkeillä kävijöitä on kolmessa sukupolvessa. Helakisan lastenrunojen riimit saavat kaikki nauramaan. Esittelyhyllystä lainataan runokirjoja Eeva Kilvestä Juice Leskiseen. 'Residentin rouvan' runotkin lähtevät lainaan kaukana linnan loistosta ja asutustaajamista. Eräs kuulija osaa lukemani Hellaakosken ulkoa. Kerron syksyllä aloittavasta runopiiristä. ”Saattashan tuota tullakin semmoseen, jos saattuu olemaan kirkolle asiaa...”

Ohitamme 'Yleinen tie päättyy' -kyltin. Auto jatkaa matkaa vielä vähän. Lähellä on kääntöpaikka – ja pysäkki. Tännekin rakennetaan uutta taloa. Ehkä auto saa uusia asiakkaita.


Tiinaliisa Multamäki
kirjoittaja on sodankyläläinen lausuja