Esiäitini Helena Nilsdotter oli syntynyt tammikuussa 1795. Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin hän kuoli, jolloin vainajan omaisuus luetteloitiin pesänkirjoituksessa. Pesästä löytyi Uusi testamentti, virsikirja ja yksi pieni kirja. Mikä pieni kirja? Kirjat eivät sen ajan lappilaisissa kodeissa olleet ensisijaisia hankintoja. Helena itse ei ainakaan vanhoilla päivillään pystynyt lukemaan, hänet mainittiin sokeaksi, mutta ehkäpä miehensä Mikkel.
Isovanhempani kuolivat talvisotavuonna ja talo jäi tyhjilleen, tuuliajolle. Kun vanhempieni kanssa muutimme tontille, jäljellä oli päärakennus, navetta ja aitta, joka jouduttiin Länsirannan tien vuoksi purkamaan. Minulle kerrottiin, että aitassa olisi ollut pinoittain isoisä Benjaminin kirjoja. Silloin välähti mieleeni muistikuva lapsuuden kesäpäivästä. Olin utelias pieni tyttö. Ponnistin harmaan aitan ovea raolleen ja kurkistin sisään. Valokiila paljasti pimeän aitan nurkassa kasan hylättyjä kirjoja, joiden lehtiä ilmavirta käänteli. En tiedä, mihin kirjat joutuivat.
Lapsuuskodissani oli kirjakaappi, johon kirjoja vuosien mittaan karttui. Toivotuin lahja jouluna oli kirja, jonka kautta pääsi seikkailemaan kotivainiota laajemmalle. Nyt omaan kotiini on kirjoja kertynyt lisäkirjahyllyjen lisäksi myös vaatekaappiin ja sänkyjen alle.
Eräs kirjojen ystävä kertoi muuttopuuhistaan. Kirjoja oli kertynyt valtavat määrät vuosien mittaan, eikä sellainen määrä mahtuisi uuteen kotiin. Hän oli päättänyt kaivaa maahan kuopan ja haudata kirjat. Hautaisiko hän eläviä kirjoja vai olivatko kirjaimet ehtineet jo kuolla?
Kaikkiin koteihin ei kuitenkaan kuluneen kahdensadan vuoden kuluessa ole ehditty hankkia kirjahyllyä ollenkaan - tai ainakaan siinä ei ole kirjoja - harrastukset ovat suuntautuneet muihin asioihin.
Vasta vähän aikaa sitten ruvettiin puhumaan kirjan siirtymisestä sähköiseksi. Ainoa tabletti ei enää ole nesteen kanssa nautittava lääke, vaan tabletti on myös tekstin lukulaite. Kirjastot ovat muuttumassa hiljaisen tiedonhankinnan tyyssijoista kohtaamispaikoiksi. Ne tehtailevat nykyään monenmoista muuta ohjelmaa kuin kirjojen lainausta. Monet niistä ovat hyödyllisiä, yhteisöllisyyttä synnyttäviä ja kansalaisten osallistumiseen kannustavia. Kirjastojen käyttäjäkuntaan halutaan uusia ryhmiä, lisää väkeä. Se on hyvä asia, kirjaston pitääkin olla kaikkien ihmisten käyntipaikka.
Luin kirjastojen vuosijulkaisua 2012. Havaitsin, että kirjastojen kirjahyllyt ovat mataloituneet ja siirtyneet sivulle, seinien viereen, sivuosaan. Eihän sellainen suuntaus vie meiltä kirjoja piiloon? Mieleni tekee vedota, itse asiassa karjaista: Stop tykkänään! Älkää viekö meiltä kirjoja! Oikeita kirjoja, joita voi lehteillä, lukea, lahjoittaa; tuntea kirja kädessään.
Paula Alajärvi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti